03 Peloista punottu häkki

Tänään piti täyttää koulun terveyskyselylomake. Siinä kysyttiin minun terveydentilaani, jotain ihan arkipäiväistä, että onko ollut nuhaa tai vatsavaivoja. Osaatko tutkia rintasi. Askarruttaako joku seksissä. Onko vanhemmillasi perinnöllisiä sairauksia.
Onko minulla usein väsymystä, unettomuutta tai päänsärkyä? Levottomuutta tai stressiä? On.
Onko minulla astmaa, diabetestä tai sydänsairauksia? Ei. Onko jotain muuta, mitä? On. Masennus.
Ja jos lomakkeessa olisi kysytty, onko mitään särkyjä, olisin voinut kirjoittaa että sydänsärkyjä. Tai pikemminkin sydäntuskia. Maailma tuntuu tällä hetkellä niin epäreilulta. Miksei minulla voisi olla jotain neuvonantajaa, vaikka suojelusenkeliä, joka kertoisi mitä oikeasti haluan, ja ennenkaikkea miten toimia ettei kukaan pahoita mieltään?

Pahoittelen kun joudutte lukemaan tätä ainaista valitusta Dinosta. Takaan että aion käsitellä blogissani muutakin kuin tätä iänikuista "suhteeni on niin kammottava ja en tiedä mitä tehdä, rakastan kahta miestä ja edessäni on vaikea valinta" -vuodatusta, mutta toisaalta, minä kirjoitan tätä blogia itselleni. Minä olen potilas, te olette minun pikkuterapeuttejani. Minä tiedän että teitä on nyt kuusi ihmistä, jotka lukevat ja miettivät sanojani. Se riittää, kun tiedän että joku kuuntelee.

Dino on ihminen, joka saa päät kääntymään. Hän on hyvännäköinen, mutta hän peittää sen verhoutumalla kokomustiin vaatteisiin, piiloutumalla huppunsa suojiin ja kasvattamalla pitkiä, kypsän viljan värisiä hiuksia jotka kihartuvat korkkiruuvilaineille luonnostaan.
Mutta se siinä onkin, hän saa sillä huomiota. Siihen varmaan ihastuinkin Dinossa - hän on erilainen ja hän on aito.
Me riitelemme kokoajan. Dino on jatkuvasti meillä, ja kun ei ole, hän haluaa minut luokseen hänen asunnolleen. Minä taas haluaisin omaa aikaa. Kun hän on meillä, en saa käydä koneella tai lenkillä ystävien kanssa. Hän perustelee sitä sillä, että "hän haluaa meillä ollessaan viettää aikaa kanssani eikä katsoa kun olen koneella tai odotella minua lenkiltä". Mutta kun hän on meillä kokoajan.
Tänään menen Neelalle yöksi, ja jouduin sanomaan Dinolle että hänen on tänään mentävä kotiin. Dino oli ollut koko viikon meillä tähän asti, ja hän suuttui heti kun kerroin suunnitelmistani Neelan kanssa.
"Mä olin suunnitellut jo et ollaan yhessä. Et sä nyt viittis perua sitä?"
No en, minä ajattelen. Mutta tuijottelen hiljaa portaidemme keskimmäistä askelmaa, jota täplittivät pienet, harmaat tupakan karistukset. "Kai mun pitää sitten perua", minä sanon hiljaa. Tunteet ovat pinnassa. Olemme ennenkin keskustelleet tästä, ja kerran kun meillä oli pahin riita aikoihin, otin nämä asiat puheeksi ja sanoin etten jaksa, ellei Dino anna minulle tilaa hengittää. Hän itki ja lupasi muuttua. Hän sanoin että olen kaikki mitä hänellä on, ainoa ihminen jolle hän on koskaan voinut uskoutua, ja jos eroaisimme, hän ei jaksaisi enää jatkaa.
Sitten se lipsahtaa minulta. "Mut toi on Dino oikeesti jo sairaasta. Tää ei oo normaalia."

Meillä oli taas tavanomainen riita. Tuo minun lipsahdukseni palautti meidät sen aikaisemman, pahan riidan tasolle. Samat asiat, sama puinti. Dino suuttuu. Minä pahoitan mieleni. Dino itkee. Minulla on tyhjä olo.
En jaksa tätä. Mitä teen sen miehen kanssa? En jaksa hänen rutiinitonta, tylsää elämäänsä, jossa hän nukkuu päivät, ei urheile, katsoo vain tv:tä ja viikonloppuisin juo ja käyttää aineita. Olen huolissaan, ja jos hänen elämänsä on tätä jo silloin kun me seurustelemme, mitä se tulee olemaan kun eroamme? En jaksa Dinon tarketuvaisuutta ja mustasukkaisuutta. Minulla ei saisi olla poikia kavereina, mutta kun minulla ei ole muita tyttökavereita kuin Neela. En jaksa sitä, että kun riitelemme, Dino alkaa heti itkemään. En jaksa sitä, kun hän syyttää aina minua, ja käyttäytyy kuin lapsi, ja tuomitsee uudet ystäväni heti ja haukkuu heitä.
Ja se on pahinta, että kun riitelemme, hän hokee että hän rakastaa minua, pelkää että eroamme, ja että hän tappaa itsensä jos eroamme. Vannottaa lupaamaan etten koskaan jätä häntä. Ja jos meillä on riita ja menen riidoissa kotiin, seuraavana päivänä hän haluaa meille ja tuo tullessaan suklaata tai muuta millä saa minut leppymään.

Kerta kaikkiaan, minä tukehdun.

Joka tapauksessa menen tänään Neelalle. Kotimatkalla ehdin häntä jo nähdäkin, hän oli puhumassa ex-poikaystävänsä kanssa. He erosivat hiljattain, kun heidän suhteensa oli niin myrskyisä, että he päättivät pitää taukoa, jonka aikana ei saanut olla uusia, piti vain hetki hengähtää ja katsoa olisiko parin viikon erossaolo parantanut suhdetta ja tehnyt siitä elinvoimaisemman. Mutta poika otti ja petti Neelaan Neelan hyvän kaverin kanssa. Nykyisin ehkä paremminkin entisen hyvän ystävän kanssa.

Ajattelin puhua näistä asioista Neelalle. Samalla voisin jutella masennuksestani ja siitä, miten minua pelottaa jatkuvasti. Pelkään vanhempieni jaksamisen puolesta, sain hiljattain kuulla että olemme 25.000€ veloissa. Isäni myös menetti korttinsa äskettäin, ja autoalan ammattilaisena työnteko vaikeutui erittäin paljon, kun ei ole lupaa ajaa. Pelkään jääväni yksin, sillä minulle ei juurikaan ole ystäviä. Suurin osa kaveriporukastani ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut Dinon kautta. Hekin menisivät, jos eroaisimme Dinon kanssa.
Pelkään menettäväni samalla itseni, kun yritän aina olla kaikille mieliksi.

Kaiken riitelyn jälkeen ajatukseni ovat yhtä takkuuntunutta lankaa, enkä saa millään selvitettyä niitä. Ehkä parempi lopettaa tähän tältä päivää. Parempi lyhyt ja sekava teksti, jonka kuitenkin jaksaa toivottavasti lukea, kuin pitkä ja äärettömän sekava teksti jota ei edes halua lukea eteenpäin.

Olisin otettu jos kommentoisitte. On kiva kuulla teidän mielipiteitä.