04 Jäälautalla

En tiedä, olenko tehnyt elämäni suurimman virheen vai hyvän päätöksen. Tänä viikonloppuna minä ja Dino erottiin. Kai. Olen niin tunteet pinnassa, olen helpottunut ja kauhuissani, olen surullinen ja onnellinen. En tiedä mitä tämä meinaa. Olemme tällä hetkellä väliaikaisesti eronneet. Jatkamme tätä muutaman viikon. Sitten näemme, haluammeko jatkaa vai onko parempi erota.
Tai minä näen. Dino ei tietenkään halua erota. Mutta ehkä hän näkee nyt, miten pyörin masennuksen keskellä, miten olen kyllästynyt miettimään päivästä toiseen tapoja kuinka lopettaa elämä, ja ehkä hän sitten ymmärtää, että ero voi olla minun kannaltani parempi vaihtoehto. Ei riitoja. Ei huolta toisesta. Vain minä itse ja tunteeni, joihin toivon mukaan saan apua.

Minun ja Dinon taival on kestänyt melkein yhden ajankierron. Se on pitkä aika, jonka kuluessa olemme ehtineet rakentaa yhdessä tukevat perustukset elämällemme. Nyt ne revitään pois ja tuntuu, että joudun aloittamaan kaiken suhteen alusta. Tuntuu kuin olisin jäänyt keväällä, jäiden sulaessa yksinään jäälautalle ajelehtimaan. Ei mitään varmaa tietoa tulevasta. Vain toivo siitä, että pääsen takaisin rantaan, aloittamaan kaiken alusta.
Saatan olla jatkossa onnellisempi. Saatan saada ystäviä, saatan alkaa tekemään asioita vapaammin. Elämään.
Saatan kaivata Dinoa ja huomata, etten pärjää sittenkään ilman häntä. Saatamme kummatkin kypsyä ja löytää taas toisemme. Kohtalo.
Saatan keikahtaa jäälautalta ja kadottaa itseni. Jäädä jumittamaan paikoilleen, epätietoisena siitä, mitä oikeasti haluan. Joutua hukkaan.

Tällä hetkellä elän kuitenkin jossain aivan uudessa ulottuvuudessa. Täällä olen vain minä. Olen yksin! Ja en tiedä miksi, mutta tunnen olevani helpottunut.
Minun täytyy ehkä kertoa teille viikonlopun tapahtumista tarkemmin, jotta syyt tähän avautuvat teille. Mutta minun täytyy ensin odottaa, että tunteeni tasautuvat. Minä pelkään, minä riemuitsen, minä murrun, minä elän!

03 Peloista punottu häkki

Tänään piti täyttää koulun terveyskyselylomake. Siinä kysyttiin minun terveydentilaani, jotain ihan arkipäiväistä, että onko ollut nuhaa tai vatsavaivoja. Osaatko tutkia rintasi. Askarruttaako joku seksissä. Onko vanhemmillasi perinnöllisiä sairauksia.
Onko minulla usein väsymystä, unettomuutta tai päänsärkyä? Levottomuutta tai stressiä? On.
Onko minulla astmaa, diabetestä tai sydänsairauksia? Ei. Onko jotain muuta, mitä? On. Masennus.
Ja jos lomakkeessa olisi kysytty, onko mitään särkyjä, olisin voinut kirjoittaa että sydänsärkyjä. Tai pikemminkin sydäntuskia. Maailma tuntuu tällä hetkellä niin epäreilulta. Miksei minulla voisi olla jotain neuvonantajaa, vaikka suojelusenkeliä, joka kertoisi mitä oikeasti haluan, ja ennenkaikkea miten toimia ettei kukaan pahoita mieltään?

Pahoittelen kun joudutte lukemaan tätä ainaista valitusta Dinosta. Takaan että aion käsitellä blogissani muutakin kuin tätä iänikuista "suhteeni on niin kammottava ja en tiedä mitä tehdä, rakastan kahta miestä ja edessäni on vaikea valinta" -vuodatusta, mutta toisaalta, minä kirjoitan tätä blogia itselleni. Minä olen potilas, te olette minun pikkuterapeuttejani. Minä tiedän että teitä on nyt kuusi ihmistä, jotka lukevat ja miettivät sanojani. Se riittää, kun tiedän että joku kuuntelee.

Dino on ihminen, joka saa päät kääntymään. Hän on hyvännäköinen, mutta hän peittää sen verhoutumalla kokomustiin vaatteisiin, piiloutumalla huppunsa suojiin ja kasvattamalla pitkiä, kypsän viljan värisiä hiuksia jotka kihartuvat korkkiruuvilaineille luonnostaan.
Mutta se siinä onkin, hän saa sillä huomiota. Siihen varmaan ihastuinkin Dinossa - hän on erilainen ja hän on aito.
Me riitelemme kokoajan. Dino on jatkuvasti meillä, ja kun ei ole, hän haluaa minut luokseen hänen asunnolleen. Minä taas haluaisin omaa aikaa. Kun hän on meillä, en saa käydä koneella tai lenkillä ystävien kanssa. Hän perustelee sitä sillä, että "hän haluaa meillä ollessaan viettää aikaa kanssani eikä katsoa kun olen koneella tai odotella minua lenkiltä". Mutta kun hän on meillä kokoajan.
Tänään menen Neelalle yöksi, ja jouduin sanomaan Dinolle että hänen on tänään mentävä kotiin. Dino oli ollut koko viikon meillä tähän asti, ja hän suuttui heti kun kerroin suunnitelmistani Neelan kanssa.
"Mä olin suunnitellut jo et ollaan yhessä. Et sä nyt viittis perua sitä?"
No en, minä ajattelen. Mutta tuijottelen hiljaa portaidemme keskimmäistä askelmaa, jota täplittivät pienet, harmaat tupakan karistukset. "Kai mun pitää sitten perua", minä sanon hiljaa. Tunteet ovat pinnassa. Olemme ennenkin keskustelleet tästä, ja kerran kun meillä oli pahin riita aikoihin, otin nämä asiat puheeksi ja sanoin etten jaksa, ellei Dino anna minulle tilaa hengittää. Hän itki ja lupasi muuttua. Hän sanoin että olen kaikki mitä hänellä on, ainoa ihminen jolle hän on koskaan voinut uskoutua, ja jos eroaisimme, hän ei jaksaisi enää jatkaa.
Sitten se lipsahtaa minulta. "Mut toi on Dino oikeesti jo sairaasta. Tää ei oo normaalia."

Meillä oli taas tavanomainen riita. Tuo minun lipsahdukseni palautti meidät sen aikaisemman, pahan riidan tasolle. Samat asiat, sama puinti. Dino suuttuu. Minä pahoitan mieleni. Dino itkee. Minulla on tyhjä olo.
En jaksa tätä. Mitä teen sen miehen kanssa? En jaksa hänen rutiinitonta, tylsää elämäänsä, jossa hän nukkuu päivät, ei urheile, katsoo vain tv:tä ja viikonloppuisin juo ja käyttää aineita. Olen huolissaan, ja jos hänen elämänsä on tätä jo silloin kun me seurustelemme, mitä se tulee olemaan kun eroamme? En jaksa Dinon tarketuvaisuutta ja mustasukkaisuutta. Minulla ei saisi olla poikia kavereina, mutta kun minulla ei ole muita tyttökavereita kuin Neela. En jaksa sitä, että kun riitelemme, Dino alkaa heti itkemään. En jaksa sitä, kun hän syyttää aina minua, ja käyttäytyy kuin lapsi, ja tuomitsee uudet ystäväni heti ja haukkuu heitä.
Ja se on pahinta, että kun riitelemme, hän hokee että hän rakastaa minua, pelkää että eroamme, ja että hän tappaa itsensä jos eroamme. Vannottaa lupaamaan etten koskaan jätä häntä. Ja jos meillä on riita ja menen riidoissa kotiin, seuraavana päivänä hän haluaa meille ja tuo tullessaan suklaata tai muuta millä saa minut leppymään.

Kerta kaikkiaan, minä tukehdun.

Joka tapauksessa menen tänään Neelalle. Kotimatkalla ehdin häntä jo nähdäkin, hän oli puhumassa ex-poikaystävänsä kanssa. He erosivat hiljattain, kun heidän suhteensa oli niin myrskyisä, että he päättivät pitää taukoa, jonka aikana ei saanut olla uusia, piti vain hetki hengähtää ja katsoa olisiko parin viikon erossaolo parantanut suhdetta ja tehnyt siitä elinvoimaisemman. Mutta poika otti ja petti Neelaan Neelan hyvän kaverin kanssa. Nykyisin ehkä paremminkin entisen hyvän ystävän kanssa.

Ajattelin puhua näistä asioista Neelalle. Samalla voisin jutella masennuksestani ja siitä, miten minua pelottaa jatkuvasti. Pelkään vanhempieni jaksamisen puolesta, sain hiljattain kuulla että olemme 25.000€ veloissa. Isäni myös menetti korttinsa äskettäin, ja autoalan ammattilaisena työnteko vaikeutui erittäin paljon, kun ei ole lupaa ajaa. Pelkään jääväni yksin, sillä minulle ei juurikaan ole ystäviä. Suurin osa kaveriporukastani ovat ihmisiä, joihin olen tutustunut Dinon kautta. Hekin menisivät, jos eroaisimme Dinon kanssa.
Pelkään menettäväni samalla itseni, kun yritän aina olla kaikille mieliksi.

Kaiken riitelyn jälkeen ajatukseni ovat yhtä takkuuntunutta lankaa, enkä saa millään selvitettyä niitä. Ehkä parempi lopettaa tähän tältä päivää. Parempi lyhyt ja sekava teksti, jonka kuitenkin jaksaa toivottavasti lukea, kuin pitkä ja äärettömän sekava teksti jota ei edes halua lukea eteenpäin.

Olisin otettu jos kommentoisitte. On kiva kuulla teidän mielipiteitä.

02 Henkistä buranaa

Huh. Yhdessä illassa olen jo saanut muutaman lukijan. Kiitos Jenni, Sonja ja Eerika. Arvostan tätä kovasti.
Valvoin viimeyönä kahteen, vaikka Dino ei edes ollut meillä, sillä yleensä hän valvottaa minua aina melkein kolmeen asti. Hänellä ei ole aikatauluja elämässä mitä noudattaa tai mihin takertua, joten hän voi alkaa nukkumaan milloin haluaa ja herätä kun tuntuu siltä. Olen tavallaan kateellinen. Toinen osa minusta taas säälii Dinoa.
Olin koneella ja selasin Facebookia mitään ajattelematta. Dinon nimen viereen tuli vihreä pallo. Me juteltiin, ei mistään vakavasta, ihan normaalisti vain jotain merkittömiä keskusteluja. Hän jatkuvasti kirjoitti "miks sulla kestää vastata?" ja vastasin "mun kone hidastelee."

Ei se niin mennyt. Oikeasti olin sortunut lukemaan minun ja Leon vanhoja keskusteluja, joitakin kaukaisia, ajoilta jolloin minua ja Dinoa ei ollut ja Leon ja minun välillä oli suuria jännitteitä. Ei negatiivisia jännitteitä. Niitä, jotka kouraisevat mahanpohjasta aina kun Leo katsoo tai koskettaa - niitä, jotka vetävät meidät lähekkäin ja saavat meidät katsomaan toisiamme silmiin sanomatta mitään. Olin jo unohtanut sen tunteen taianomaisuuden, ja nyt kun luin keskustelujamme jossa Leo on huolissaan tulenko juhlimaan hänen 18-vuotis syntymäpäiviään tai kaupungille illalla, tunsin ne tunteet taas, kuin olisin päässyt aikakoneella menneisyyteen.

Mutta en ole päässyt. Nykyään olen lukiossa, Leo on eksynyt elämän syrjäisimmille teille, ja minulla on Dino. Joka on tuntenut Leon varmaan kuusi vuotta ellei ylikin. Jolle Leo on yksi parhaimmista ystävistä. Joka on kovaa vauhtia kirimässä Leoa sillä elämän syrjätiellä.
Tunnen itseni armottomaksi huoraksi kun mietin tällaista vaikka olen parisuhteessa. Itken tyynyä vasten itseni uneen, tukahdutan itkuni äänen jotteivat vanhempani kuule. Asun edelleen kotona, ja olen siitä onnellinen.

Yöllä sukellan unimaailmaan, jossa olen vankilassa. Olen yksin, huudan jotakin, että edes joku tulisi apuun. Olisi edes jokin ystävä. Näen miten isäni, joka minut toi tänne, lähtee surullisena pois. Huudan hänen peräänsä. Takanani aukeaa ovi, ja ihmisiä alkaa ryöpytä sisään.
Kaikenmaailman tuttuja ja ihmisiä, jotka tiedän mutta joille en todellakaan koskaan ole puhunut. He ovat unessani, kaikki samassa sellissä, vangittuina typeristä syistä. Miksi minä olen täällä? Koska olen rikkonut rakkauden lakeja?
Pikkusiskoni Lilokin on siellä. Ja paras ystäväni Neela. Näen myös Leon, minun ja Dinon ystävän, hyvän ystävän joka kuoli oikeasti viime viikolla kolarissa. Unessa hänen näkemisensä ei tunnu pahalta - päin vastoin, alan vain odottaa Leon saapumista. Pakkohan hänen on tulla, kun täällä on hänen ystävänsäkin!
Ja lopulta Leo tulee. Näkee minut. Sulkee minut syliinsä. Suojelee sellin kylmyydeltä ja pelolta. Upotan kasvoni rastoihin, haistan niiden tuoksun, ja toivon ettei Leo koskaan irrota.
Ja sitten herään.

Minä periaatteessa rakastan kumpaakin, Leoa ja Dinoa. Jos olette koskaan katsoneet Savages-elokuvan, jossa Blake Lively näyttelee O:ta, tiedätte miltä musta tuntuu. Kaksi niin erilaista ihmistä. Kumpikin täydentää toisiaan. En osaa päättää niiden kahden väliltä. Vaikkakin aikoinani jouduin valitsemaan Leon tai Dinon, ja päädyin Dinoon, en silti koskaan oikein ole osannut unohtaa Leoa.
Miksei tässä maailmassa osata oikeasti hyväksyä sitä, jos rakastaa kahta miestä?

Eilen tekemäni lupaus oli kutakuinkin turha. Tarvitsisin jotain, joka parantaisi mieleni, ei kehoani. Herätessäni pääni oli kipeä, samoin maha, ja isä antoi minun jäädä kotiin. Mutta mistä saisin myös henkistä buranaa?

Ajattelin aloittaa treenaamisen Neelan kanssa. Ehkä liikunta auttaa, kun lopulta saan treeniohjelman tehtyä ja aloitettua kuntoilun. Ehkä saan siten Dinon ja Leon pois mielestäni ja ehkä jopa hyviä vinkkejä Neelalta.

Loppuun vielä: Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!

01 Kapulat suhteiden rattaissa

Pitkäaikaisessa suhteessa tulee vastaan ylä- ja alamäkiä, oli sitten kyse ystävyydestä tai parisuhteesta. Itselläni on tällä hetkellä huonommat kaudet meneillään niin ystävyys- kuin rakkausrintamallakin. Dinon kanssa tulee riideltyä jatkuvasti, eikä edes mistään mustasukkaisuudesta tai toisen paheista, vaan vaikka siitä kuka jätti kahvikupin pöydälle ja kuka ei hyväksy maahanmuuttoa.

En tiedä miksi, mutta olen ehkä kadottamassa sen tunteen, mikä minulla ja Dinolla oli aikoinaan. Sen tunteen kun toisen kanssa oli oikeasti hyvä olla, ei tarvinnut stressata sitä milloin uusi, entistäkin turhempi riita puhkeaa tai toinen suuttuu mitättömästä. Ennen kaikkea olen menettämässä kokonaan kiinnostukseni seurustella - suurin osa kavereistani ovat sinkkuja, he menevät ja tekevät, eikä aina tarvitse sommitella omia menojaan toisen menojen mukaan. Olen kai liian helposti luovuttava. Pelkään vain, ettei Dino ehkä olekkaan se henkilö, jonka kanssa haluan viettää loppuelämäni.
Dino on herkkä ja huolehtivainen. Yleensä hän tekee kaikkensa miellyttääkseen minua, vaikka pitää kyllä päänsä jos itse vaadin liikoja. Hän on huumorintajuinen, hän hellii ja silittää, hän pussaa minua kun luulee että nukun ja kuiskaa korvaani "rakas". Hän on ensimmäinen henkilö jota olen rakastanut ja ensimmäinen seksikokemukseni oli Dinon kanssa. Dino on turvallinen. Luotettava.
Mutta myös helposti horjuva. Kuorensa alla masentunut ja haavoittunut. Hän kertoo miten rakastaa minua ja tappaisi itsensä jos eroaisimme, ja ahdistun siitä. Hän juo joka viikonloppu, hän lopetti koulut kesken, hän ei urheile. Hän käy vain satunnaisissa töissä.

Tänään taas mietin Leoa, sillä nykyisin minulla on tapana ajatella häntä paljon. Viikonloppuisin hakeudun iltaisin hänen seuraansa, me nauramme ja kuuntelemme musiikkia. En ole koskaan pettänyt Dinoa. En tiedä haluaisinko ikinä pettää Dinoa...
Mutta Leon nimen kuuleminen, hänen äänensä, se tapa millä hän sanoo nimeni, miten hän saa minut aina nauramaan, hänen ilosta kirkkaat silmänsä - ne saavat sydämeni kiertymään solmuun ja tekemään piruetin toisensa jälkeen.

Mutta mistä tiedän, milloin olen ihastunut oikeasti? Milloin tiedän, että rakastan Dinoa oikeasti, ja Leon ajatteleminen on vain ohimenevää? Vai milloin kannattaa oikeasti vain elää hetkessä ja tehdä niinkuin sydän käskee, sillä muuten saattaisin elää loppuelämäni suhteessa, jossa en ole onnellinen? Mutta olenko onnellinen? Mitä Leossa on, mikä puuttuu Dinosta?
Miten voin tehdä ratkaisun, kun tiedän että teimpä mitä tahansa, joku satuttaa itsensä? Tänään päätin, etten enää koskaan sano Leon nimeä ääneen ja yritän vain unohtaa.

"If you love two people at the same time, choose the second. Because if you really loved the first one, you wouldn't have fallen for the second."

- Johnny Depp

Mä tunnen olevani hukassa.