02 Henkistä buranaa

Huh. Yhdessä illassa olen jo saanut muutaman lukijan. Kiitos Jenni, Sonja ja Eerika. Arvostan tätä kovasti.
Valvoin viimeyönä kahteen, vaikka Dino ei edes ollut meillä, sillä yleensä hän valvottaa minua aina melkein kolmeen asti. Hänellä ei ole aikatauluja elämässä mitä noudattaa tai mihin takertua, joten hän voi alkaa nukkumaan milloin haluaa ja herätä kun tuntuu siltä. Olen tavallaan kateellinen. Toinen osa minusta taas säälii Dinoa.
Olin koneella ja selasin Facebookia mitään ajattelematta. Dinon nimen viereen tuli vihreä pallo. Me juteltiin, ei mistään vakavasta, ihan normaalisti vain jotain merkittömiä keskusteluja. Hän jatkuvasti kirjoitti "miks sulla kestää vastata?" ja vastasin "mun kone hidastelee."

Ei se niin mennyt. Oikeasti olin sortunut lukemaan minun ja Leon vanhoja keskusteluja, joitakin kaukaisia, ajoilta jolloin minua ja Dinoa ei ollut ja Leon ja minun välillä oli suuria jännitteitä. Ei negatiivisia jännitteitä. Niitä, jotka kouraisevat mahanpohjasta aina kun Leo katsoo tai koskettaa - niitä, jotka vetävät meidät lähekkäin ja saavat meidät katsomaan toisiamme silmiin sanomatta mitään. Olin jo unohtanut sen tunteen taianomaisuuden, ja nyt kun luin keskustelujamme jossa Leo on huolissaan tulenko juhlimaan hänen 18-vuotis syntymäpäiviään tai kaupungille illalla, tunsin ne tunteet taas, kuin olisin päässyt aikakoneella menneisyyteen.

Mutta en ole päässyt. Nykyään olen lukiossa, Leo on eksynyt elämän syrjäisimmille teille, ja minulla on Dino. Joka on tuntenut Leon varmaan kuusi vuotta ellei ylikin. Jolle Leo on yksi parhaimmista ystävistä. Joka on kovaa vauhtia kirimässä Leoa sillä elämän syrjätiellä.
Tunnen itseni armottomaksi huoraksi kun mietin tällaista vaikka olen parisuhteessa. Itken tyynyä vasten itseni uneen, tukahdutan itkuni äänen jotteivat vanhempani kuule. Asun edelleen kotona, ja olen siitä onnellinen.

Yöllä sukellan unimaailmaan, jossa olen vankilassa. Olen yksin, huudan jotakin, että edes joku tulisi apuun. Olisi edes jokin ystävä. Näen miten isäni, joka minut toi tänne, lähtee surullisena pois. Huudan hänen peräänsä. Takanani aukeaa ovi, ja ihmisiä alkaa ryöpytä sisään.
Kaikenmaailman tuttuja ja ihmisiä, jotka tiedän mutta joille en todellakaan koskaan ole puhunut. He ovat unessani, kaikki samassa sellissä, vangittuina typeristä syistä. Miksi minä olen täällä? Koska olen rikkonut rakkauden lakeja?
Pikkusiskoni Lilokin on siellä. Ja paras ystäväni Neela. Näen myös Leon, minun ja Dinon ystävän, hyvän ystävän joka kuoli oikeasti viime viikolla kolarissa. Unessa hänen näkemisensä ei tunnu pahalta - päin vastoin, alan vain odottaa Leon saapumista. Pakkohan hänen on tulla, kun täällä on hänen ystävänsäkin!
Ja lopulta Leo tulee. Näkee minut. Sulkee minut syliinsä. Suojelee sellin kylmyydeltä ja pelolta. Upotan kasvoni rastoihin, haistan niiden tuoksun, ja toivon ettei Leo koskaan irrota.
Ja sitten herään.

Minä periaatteessa rakastan kumpaakin, Leoa ja Dinoa. Jos olette koskaan katsoneet Savages-elokuvan, jossa Blake Lively näyttelee O:ta, tiedätte miltä musta tuntuu. Kaksi niin erilaista ihmistä. Kumpikin täydentää toisiaan. En osaa päättää niiden kahden väliltä. Vaikkakin aikoinani jouduin valitsemaan Leon tai Dinon, ja päädyin Dinoon, en silti koskaan oikein ole osannut unohtaa Leoa.
Miksei tässä maailmassa osata oikeasti hyväksyä sitä, jos rakastaa kahta miestä?

Eilen tekemäni lupaus oli kutakuinkin turha. Tarvitsisin jotain, joka parantaisi mieleni, ei kehoani. Herätessäni pääni oli kipeä, samoin maha, ja isä antoi minun jäädä kotiin. Mutta mistä saisin myös henkistä buranaa?

Ajattelin aloittaa treenaamisen Neelan kanssa. Ehkä liikunta auttaa, kun lopulta saan treeniohjelman tehtyä ja aloitettua kuntoilun. Ehkä saan siten Dinon ja Leon pois mielestäni ja ehkä jopa hyviä vinkkejä Neelalta.

Loppuun vielä: Seuraa blogiani Bloglovinin avulla!